MEDIAN MIETTEITÄ 1. Muusikkolehdestä nro:2/2006; arvio levystä Naisen Taivas 2. Rytmi -lehden arvio levystä 3. Keikka - arvio Inkoon venesatamasta 18.06.2006,     Hurmaavien Rytmien aalloilla 4. HIER IST DIE ELEKRIZITÄT - Keikka-arvio - Juttutupa 13.1.2007 5. VARMUUTTA MUUSSAKIN KUIN NIMESSÄ - Lauttasaaren Bistro Piratti 16.3.2007

1. Muusikkolehdestä nro:2/2006; arvio levystä Naisen Taivas:

Irmeli Wartiainen-Suojalehto on tehnyt lauluja jo pitkään, bändikin on ollut vuosia olemassa. Loppuvuodesta oli debyyttialbumin Naisen Taivas aika. Viisihenkinen (nais)bändi Varmat Päivät vääntää kohtuullisen ruudikkaasti rumpaliavustaja Harri Ala-Kojolan kera. Suurperheen äitinä olemisesta löytyy näkökulmaa teksteihin niin että riittää, ja arkirealistinen ote on sopivassa balanssissa bändisoundin kanssa.

Joku iisimpi latin beat "rokkien" välissä vilahtaa, ja myös muutama balladi. Viimemainitusta vain päätösraita "Tyhjä syli" on uskallettu jättää ikään kuin kompitta, ja hieman enemmän akustisen soundiseksi. "Aina jotain odotan" erottuu heti, jo ilmavammalla lähdöllään sekä hieman etnosävyisellä kuoro-osuudella. Laulun kokonaisuus taittuu countryn suuntaan, ja tarkemmalla sovituksella lentoa saataisiin hyvinkin vielä petratuksi. Modernimman otteen "Mitä sanot" nousee myös parhaimpien raitojen joukkoon.

Naisbändien tapaan stemmalaulua on viljalti. Yksittäisissä kitarasoundeissa on siellä täällä hieman toivomisen varaa, mutta asenne auttaa paljon.

Arvio: Pekka Nissilä


2. Rytmi -lehden arvio levystä

Varmat päivät
Naisen taivas

Feministirokkiako? Huh, ei nyt sentään!

Täytyy tunnustaa, että pelkäsin tämän levyn olevan täynnä lapsellista miesvihaa Anja Snellmanin hirveiden romaanien tyyliin. Ei sentään. Varmat päivät ei ole onneksi mitään sellaista, vaan tavallisten oloisten emäntien rentoa ja tavallisen oloista rockia.

Hienointa Naisen taivaassa ovat arkea peilaavat tekstit, joista vastaa laulaja Irmeli Wartiainen-Suojalehto. Niissä puhutaan asioista luontevasti, ymmärrettävästi ja koreilematta. Vaikka äitiys on pääosassa, sellainen rasittava yliäitimeininki ei biiseistä onneksi pomppaa esiin. Wartiainen-Suojalehto onnistuu saamaan teksteihinsä sekä huumoria, että koskettavuutta, usein molempia yhtäaikaa.

Soittopuoli naisilta sujuu konstailemattoman mallikkaasti, mutta Wartiainen-Suojalehdon sävellysmateriaali käy koko levyn mitassa turhan kevyeksi. Parhaaksi kappaleeksi nousee sekä teksteiltään että melodialtaan Puke Katajan säveltämä Äkäset akat. Erittäin hyvin sanottu.

ooo Antti Ervasti


3. Keikka - arvio Inkoon venesatamasta 18.06.2006

Hurmaavien Rytmien aalloilla

Kyllähän sen nyt heti näki otteesta kitaraan, että henkeä ja toimintavarmuutta on tulossa. Sen todistivat myös heti ensimmäiset tahdit. Esityksestä puuttui samalla kertaa sievistely, pullistelu, haparointi ja metelöinti. Jokainen osasi soittimensa ja laulun lahjalla -kuullun mukaan- on siunattu ainakin yhtyeen kielisoitintaiteilijoita.

Suuresti viehätti se kitaristien country-tyylinen ote sekä soittamiseen että lavatyöskentelyyn muutenkin. Notkea ja rento jopa aavistuksellisia reggae-sävyjä sisällään pitävä formaatti sopi soittojoukkueelle oivallisesti. Kitaristien rintamasuunnan vaihtelut: se, etteivät hartiat ja lantio ja katse partiopoikamaisen jäykästi koko ajan soittaneet samaan suuntaan, on ulkoiselle olemukselle todella eduksi. Kun tähän vielä yhdistetään laulun vaikuttavuus, niin peruselementit hallitulle esitykselle ovat kasassa. Niin, ja tyylikäs, rento jousto polvista meinasi vielä jäädä kehumatta.

Tilannetta paransi vielä, että usein nähdystä nuokkuvasta basistista ei ollut tietoakaan ja syntikan soittaja sekä tykitys- että juoksutuskohdissa antoi myös ulkoisesti näkyä millaisesta musiikkityylistä kulloinkin oli kyse.

Soololauluosuuksien kiitettävimpänä ominaisuutena voi pitää intensiteetin kestoa ja tunnelman elävyyttä mutta ei kuitenkaan huojuvuutta. Rytmin hallinta oli myös selkeästi nähtävissä tamburiinin - ja mikä se toinen nyt sitten lieneekin ollut - käsittelyssä. Nämä kun toimivat musiikkiin kuuluvina soittimina eikä minään rekvisiittana, jota silloin tällöin heläytetään yhdessä mairittelevan hymyn kera.

Niin kuin jo keikan jälkeen totesinkin, basistin ehdoton tyylitajutyöskentely perustui rullaavuuteen. Tavallisen puuduttavat jumps, jumps, töm, töm -kuviot puuttuvat tyystin. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, jokaiseen nuottiin oli ladattu oma sisäinen maailmansa ja vielä niin, että nämä jollain ihme verkostolla oli saatu nivottua toisiinsa ja vielä muun orkesterin taidetuotantoon. Kaikkeista ihanimmalta tämä eläväinen bassorytmitys oli toiminnassa illan nopeimmassa kappaleessa, jonka nimeä en nyt kuolemaksenikaan muista, mutta jonka varmaan itse tunnistatte. Se oli WOW.

Kosketinsoittajan vähäeleinen mutta soittamiseen timanttisella kovuudella keskittynyt tyyli sopi hyvin keikalle. Kun tarkkaan rytmiosaamiseen yhdistetään terävän elävä kompin ja vielä jopa liruttelevien soolo-osuuksien hallinta, on paketti kasassa. Kaikki nämä sopivuuden muodostivat piirin, joka keskinäisessä ilossaan ja yhteistyössä, jossa "työ tekijäänsä kiittää", loi kunnioitettavan lisäefektin soitantaan. Kuuntelin tuossa eilen Erik Claptonin levyä. Siinä orkesterin soitossa oli jotain samaa etunojatyyliä kuin teillä. Porukka ei ollut Cream eikä Blind Faith, vaan joku näitä uudempia.

Olin iloinen, että pääsin kuuntelemaan keikkaanne. Se oli omatyylistä musiikkia tyylillä esitettynä. Siitä puuttui täysin se standardimaku, joka pursuaa lällyiskelmistä tai väkipakolla tehdyistä tekotangoista tai naukuvista suomipopin mukarock-kappaleista, jotka periaatteessa ovat vain perusiskelmää heavymaisemmalla soundimaailmalla varustettuna.

Samanlainen raikkaus, kuin entisessä "maitoa maalta" -mainoksessa sekä elämänilo ja into kuin coccrspanielin pennulla ynnä lämmin ammattitaito, ne ovat teidän valttinne. Pitäkää niistä kiinni
Tavataan keikoilla.

Kirjoittaja: Veli Viitala

4. HIER IST DIE ELEKRIZITÄT

Varmat päivät

Juttutupa 13.1.2007

Kohtuullisen kova kiinnostus ja into väreili suonissa kääntäessäni autoni Juttutuvan parkkiin lauantaina 13.1. Akustinen tutustumiseni yhtyeeseen Inkoossa viime kesänä saisi nyt sähköistä jatkoa. Taidokkuus, rentous, välittömyys ja omatyylisyys hurmasivat silloin ja latoi nyt odotuksia myös tulevalle keikalle.

Pientä sähköisyyttä olin aistivinani yhtyeen jäsenistä jo ennen esiintymistä. Ei hermoilua - vaan sanotaan, että adrenaliinitaso oli sopivan positiivisesti koholla. Hyvä niin. Estradille ei oltu menossa vain esiintymään. Jostain tärkeämmästä oli kyse.

Ja aivan oikein. "I ett huj" niin kuin Ruotsissa on hauskasti tapana sanoa, yhtye oli lavalla ja aivan välittömästi myös otti yleisönsä. Tyylikäs, pieni ja kohtelias esittely, ja sitten mentiin.

Sen enempää yksittäisiä biisejä analysoimatta voi kokonaisuudesta todeta, että homma toimii. Esiintymisessä on sellaista antipuisevuutta ja epäsnobismia, että välillä tuntui, kuin koko kuppila kuulijoita ja tarjoilijoita myöden toimi tilaisuudessa kuin yhteen hiileen puhaltaen.

Veikkaisin, että suurin syy positiivisen hengen syntymisessä on esiintyjien taitavuuden ja innon lisäksi ohjelmiston vaihtelevuus. Mikään kappale ei ole toisensa kaltainen. Lisäksi se, että soitinvalikoimaa vaihtelemalla saadaan luotua tunnelma, joka henkii yhtyeen syvällistä syventymistä esityksen äänimaailmaan, auttaa eteenpäin.

Tässä välissä täytyy myös osoittaa kiitokset miksaajalle, koskapa koko vaihtelevan esityksen ajan volyymit ja soinnillinen tasapaino olivat oivallisesti kohdallaan.

Seuraa differentioitu analyysi esiintyjistä kuulijoista nähden vasemmalta oikealle.

Hennan harmonikan käsittely loi kappaleisiin hienon irlantilaisshamanistisen nyanssin. Upea oivallus on se, että tärkeintä ei ole lurittelu vaan teoksen henki. Myös rytmisoitinten käsittely ja stemmalaulu olivat hallinnassa.

Tinden tyylittely kitaralla sekä akustisella että sähköisellä sekä näppäillen, kompaten ja sooloillen oli hienoa seurattavaa. Punainen sähkökitara sopii hänelle kuin Chanel 5 Marilyn Monroelle. Ja se lantion rytmitaju. Wow. Loppusointuja elävöittämään sopisi vielä vaikka Pete Townshead tyylinen heilautusrepäisy.

Irmelin koko esitystä kuljettava ns. johtajuus oli em. loistavan tunnelman yksi perusteista. Upea yhteishengen ja - soiton esiintulo on tässä mittakaavassa harvoin koettua herkkua. Hienointa on se, että homma toimii sekä balladi- että rock-tyylisissä biiseissä.

Pipsa nousi illan aikana suureksi suosikikseni. Tämä ei ole mitään rienausta, mutta jos kanttoriurkureiksi saataisiin yhtä eläväisiä ja musiikin hengessä kiinni olevia urkutaiteiden mestareita, voisi kirkoissa käynti lisääntyä huomattavasti. Loistava yhteissoittamisen taju ja tyyli rikkoi armotta rajoja verrattuna ns. perustäsmääjärooliin. Soitanta kappaleessa äkäiset akat ei olut mitään steriiliä ding ding ding-jazzia vaan raivoisaa joskin kauniin tyttömäistä tykitystä.

Lasse-basisti huolehti oivallisella tavalla rytmin tanakkuudesta ja heilumattomuudesta. Boston-kakkukappaleessa oli myös ilmeikästä soitinta kunnioittavaa korostusta.

Karri-rumpali teki työtään samalla antaumuksella ja ilolla kuin muukin orkesteri. Loistavia osuuksia olivat reggae- ja salsatyyliset kappaleet. Näitä kannattaisi vielä ennestään lisätä ohjelmistoonne. Ne sopivat tyyliinne vielä paremmin kuin perus 4/4-tahtilajikuviot.

Kritiikkiosio. Mielestäni ohjelmistossanne voisi olla joku ihan yksinkertainen, perustyylinen kappale. Otetaan esimerkiksi Hurriganesin Good morning little schoolgirl ja joku yksinkertainen rock-balladi, vaikka I will stay. Teillä on näkemystä ja otetta esittää eri tyylisiä biisejä ja tällaiset olisivat varmasti myös yleisön suosikkeja.

Toinen huomionarvoinen seikka on stemmalaulu. Kun kaikilta laulu sujuu ja äänet lähtevät hyvin ilman mitään puristusta, niin siinä on pohjaa parempaankin. Ei niin, että yhteislaulun pitäisi olla jotain hienostelevaa koreilua - ei, rosoa olla pitää. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että kun pari kertaa oikein kuuntelette koko laulusoundia, saatte kehitettyä vielä paremman ja yleisöön uppoavamman.

Koettakaapa tehdä seuraava juttu: jossain kohtaa biisiä lopetatte soittamisen ja jatkatte sitä muutaman tahdin 3-äänisellä laululla. Sen jälkeen taas soitto päälle. Saatte olla varmat, että useampikin leuka putoaa ihastuksesta alas. Aivan varmasti.

Näillä tunnelmilla ja evästyksillä toivotan teille hyvää jatkoa. Juttutuvan keikka oli elämän positiivista yleisilmettä korostavana ja nostavana upea kokemus. Nähdään taas.

Veli Viitala


VARMUUTTA MUUSSAKIN KUIN NIMESSÄ

Varmat päivät

Lauttasaaren Bistro Piratti 16.3.2007

Varmaa on se, että yhtye osaa ottaa yleisönsä. Liekö syy yhtyeen aiempien keikkojen vai loistavasti porukan henkeä kuvaavan mainosjulisteen - joka tapauksessa yleisöä oli kiitettävästi. Jälkimmäisen setin aikana tupa oli tupaten täysi.

Ja yleisöä käsiteltiin. Pöydissä kuulemani kommentit yhtyeestä olivat kaikin puolin positiivisia, kannustushuudot biisien välillä sellaisia, että harvoin kuulee ja jopa tanssivaihdekin oli muutamille kuulijoille saatu päälle - loppuiltaa kohti aina enemmän.

Yhtyeen iloinen varmuus esiintymisessä on itselleni tuttu jo aiemmilta keikoilta. Se mikä nyt sykäytti oikein todella oli laulamisen upeus. Kun kolme nättiä naista, joita ulkomuodon lisäksi on siunattu soiton lahjan lisäksi tasapainoisen laulun lahjalla, toimivat sekä visuaalisena että musiikillisena julkisivuna, ei oikein enempää voi vaatia.

Laulu kulki stemmoissa upeasti, mutta sen lisäksi viehätti rytminen täsmällisyys. Kaiken hyvän lisäksi laulaminen oli vapautunen vapautuneen rentoa ja tasapainoista. Syy varmasti siinä, että kaikki malttoivat kuunnella toisiaan. Tuskin maltan odottaa sitä, että yhtyeen basisti Salsa, joka nyt hoiteli pelkästään soiton, johtuen yli 38 asteen kuumeestaan, liittyy laulusektioon mukaan.

Pelkästään soiton - se on huonosti sanottu. Salsan soittotyyli on hemmetin hienoa. Se ei ole jumputtamista eikä nuottien nyppimistä. Ote ei myöskään ole nuokkuvaa nuutuneisuutta. Se aktiivinen tatsi, jolla bassokuvio täyttää yhtyeen luoman äänimaailman omalta osaltaan - veikkaisin, vaikuttaa kokonais-soundiin enemmän kuin kukaan uskaltaa arvatakaan.

Monitaituri Henna oli taas elementissään haitarin, laulustemmojen ja rytmisoitinten kanssa. Ihmeellisen hienoa on se intensiivisyys, mikä taiteilijasta henkii. Vaikka kädet välillä lepäävät haitarin päällä, voisi melkein vannoa, että soitin on soundissa mukana.

Pipsa sähköuruillaan välillä tämmäten välillä sooloillen tuo soitolle elävää taustaa. Myös visuaalisesti. Valssissa Mitä meidän piti tehdä Pipsa keinutti rytmiä kuin rauhalliset mainingit ruotsinlauttaa. Harvoin sähköurkua näkee käytettävän lyömäsoittimena. Kappaleissa Villi ja vaarallinen ja Äkäset akat tällainenkin ihme on koettavissa. Monipuolisuus panee epäilemään takana olevan klassisen musiikin opintoja.

Tinden tyyli sopisi vaikka Red Bullin mainokseen. Punainen sähkökitara ja sen päättäväisen rento käsittely antaa kuulijan fiiliksille siivet. Ilmeisen kovakuntoinen tyttö voimallisesta komppaamisesta huolimatta taipuu myös hienoihin lauluosuuksiin hengästymättä.

Lauluntekijä Irmelistä hehkuu positiivisella tavalla ote "tämä on meidän juttu". Ja kun siinä on näin paljon sisältöä ja henkeä "sitä riittää myös jaettavaksi". Sopivat välispiikit esityksen aikana pitivät tuntuman yleisön tuntemuksiin läheisenä. Staramaisuus tuntuu olevan tuntematon käsite. Musiikki on tärkeintä.

Rumpali Karri on kovassa seurassa. Ja miellyttävässä. Yhteistoiminta muun joukkueen kanssa pelasi kiitettävästi. Salsarytmit kaiken kaikkiaan ja vakuuttavuus kappaleessa Peter Pan ennen kohtaa "peilistä näkyy" ansaitsee hatunnoston.

Kritiikkiosio. Kun nyt musiikilliset elementit ovat tasapainossa, toivoisi kiinnitettävän huomiota äänentoistoon. Keikkapaikka oli akustisesti hankala, mutta sen pitäisikin ohjata vielä suurempaan keskittyneisyyteen siihen, miltä esitys kuulostaa. Kuuntelin keikkaa kahdesta eri paikasta. Molemmissa oli puutteita. Valitettavaa, koska esitys kunnolla kuuluen olisi ollut vielä parempi.

En tiedä, miten teette, mutta varmasti kaikkien soittajien vuorollaan kannattaisi erikseen käydä kuuntelemassa kokonais-soundia. Silloin nyt joissain kohdin häirinnyt rumpujen läpitulo ja sanojen kuulumattomuus tyttöjen laulussa voitaisiin ainakin osittain empiirisin kokemuksin eliminoida.

Keikan kokonaisuus oli kantava. Ohjelmiston vaihtelevuus on hyvä ja ennen kaikkea ilahduttaa se, että slovaritkaan eivät käänny halvan iskelmätusinamusiikin muotoon. Hellyydestä huolimatta niistä löytyy se rock- jopa tietynlainen roots-meininki, joka on suuri osa yhtyeen sielua.

Em. sielua on myös hymyilevä yleisolemus. Kuulijat olivat ilmeisen avoimesti hyväksyneet tämän yhtyeen sielukkuuden. Arvioni perustuu siihen, että harvoin olen kuullut niin paljon suosionosoituksia bändille ja bändin jäsenille, kun keikan loppuosassa Irmelin esitellessä orkesterin taitajat yleisölle.

Veli Viitala